Perjantaina 4. helmikuuta 2022 yhdistyksemme kuudes saksalais-suomalainen keskustelu – tällä kertaa englanniksi – käsitteli Bonnissa sijaitsevan Bundeskunsthallen projektia, jonka keskiössä oli Down-ihmisten osallisuus.
Projektia ja erityisesti siitä syntynyttä näyttelyä ja kirjaa meille esitteli ”Touchdown- Die Geschichte des Down-Syndroms” -näyttelyn kuraattori Henriette Pleiger ja yleisötyön ja inkluusion johtava erityisasiantuntija ja Birgit Tellman. Projekti tuotti myös samannimisen kirjan, joka näyttelyn tavoin faktaa ja fiktiota sekoittaen kertoo down-ihmisten historiasta. Ulkoavaruuden supersankarit kokeilevat elämää maassa. Kuinka he elivät ennen ja kuinka nykyään?
Keskustelussamme oli tällä kertaa ennätysmäärä osallistuja: 28 kuulijaa! Erityisen vaikutuksen tapahtuma teki yhteen osallistujaamme, FT Leena Hannulaan, jolla on myös omia kokemuksia kulttuurityöstä Down-ihmisten kanssa ja kirjoitti heti tuoreeltaan mietteitään keskustelustamme:
”Down-syndrooman käsittely institutionaalisessa taidemuseo-organisaatiossa vaatii moninaista heittäytymistä. Idean ja toteutuksen läpimeno saattaa kestää ja tässä tapauksessa viiveisyys kääntyi voitoksi. Näyttely oli osallistava, mikä vaati aikaa oikeiden toimintatapojen luomiseen. Sanotaan, että kuunteleminen on rakkauden teko. Tässä tapauksessa kuunteleminen tarkoitti sitä, että ”he” olikin ”me”. Haluttiin aidosti tietää, mitä halutaan kertoa.”
Eräs keskustelujemme parhaimpia anteja on se, kun paikallaolijat inspiroituvat, pohtivat ja reflektoivat aiheita – uusia tai jo tuttuja – omaan elämismaailmaansa. Näin tekee myös Leena Hannula kertoessaan meille vastaavasta projektista Suomessa.
”Olin projektikoordinaattorina Lahdessa näyttelyssä Minä olen huone. Se kertoi erityistukea tarvitsevien aikuisten unelmista ja haaveista. Osallistujat saivat valita taidemuotonsa. Mukana oli myös kolme henkilöä, joilla oli tämän luennon teemaan liittyvä Downin oireyhtymä. Pleiger piti kommunikaatiota ja kielellisyyttä tärkeänä. Työryhmämme mietti Minä olen huone -projektissa samaa asiaa ja annoimme omien taiteilijoidemme valita ensin mitä ja miten he kertoisivat itsestään. He kaikki kuuluvat Kaupunkikylään, joka järjestää asumisen, työpaikan ja harrastukset asukkaan toiveen ja mahdollisuuksien mukaan. Kaksi heistä valitsi tanssin, jota ohjasi ammattikoreografi Elssa Antikainen. Kolmas henkilö halusi oman huoneen, jossa pääteemana oli karnevaali, naamio ja kitara. Tanssi ilman sanoja viesti ilosta ja onnistumisesta, huone sanattomana oli kaunis ja viihtyisä. Avajaisissa jokainen osallistuja sai kertoa omasta osuudestaan näyttelyvieraille.”
Mikä merkittävintä, keskusteluissamme käsiteltävät aiheet esiteltävät projektit koskettavat jokapäiväistä elämää, jokaisen oikeutta päästä osalliseksi kulttuurista ja siihen liittyvästä hyvinvoinnista.
”Pidän Touchdown -näyttelyä merkittävänä tässä ajassa. Kuka päättää kenen puolesta, miten on itsemääräämisoikeuden laita? Euroopan sosiaalinen peruskirja ja sen 23 artikla takaavat ihmisille oikeuden kulttuuriseen, hyvään elämään. Se koskee kaikkia erityistukea tarvitsevia, kuten vanhuksia. Perustuslaki turvaa ihmisille perusoikeudet julkisella sektorilla. Valtiolla ja kunnilla on velvollisuuksia turvata perusoikeudet ja -palvelut sekä ihmisoikeudet. Erityisesti taide- ja kulttuurialalla julkisen sektorin täytyy turvata tasavertaiset oikeudet vanhemmalle väestölle, jotta ikäryhmään kuuluvat voivat kehittää itseään taloudellisista tekijöistä riippumatta. Valtio luo mahdollisuuksia osallistumiselle, tukemalla kulttuuri-instituutioita taloudellisesti. Väitöskirjassani Kävijät, kokijat ja kokemukset -museologinen tutkimus Siffin senioriklubista taidemuseon keskiössä esitän keinoja, joilla museo-instituutio voi ottaa vastuuta kulttuuriperinnöstä, joka kuuluu kaikille.”
Hannula ylistää projektin tuloksena syntynyttä näyttelyä, ja erityisesti näyttelyn viimeistä huonetta, joka oli tarkoitettu vain down-ihmisille – tällä kertaa muut suljettaisiin ulkopuolelle: Tällä kertaa minä en tarvitse apua toiselta, tämä on vain minulle. Huoneessa down-kävijät saivat vastata, mikäli he yhä haluavat jäädä maahan vai palata kotiplaneetalleen.
”Pleigerin esimerkki vain down-ihmisille tarkoitetusta palautehuoneesta oli nerokas. Miltä tuntuu, kun sinulla on oikeus tulla ja kertoa turvallisesti ajatuksesi? Sen sijaan, että tultaisiin pelkästään katsomaan, sai Pleigerin luennosta vaikutelman, että näyttely onnistui välittämään aidon museokokemuksen ja koskettamaan ihmisiä. Runsas kävijämäärä ja uusi yleisö herättivät museoväen huomaamaan, että kaikesta voi puhua.”
Näyttely keräsi salit täyteen kävijöitä sen sulkemiseen asti, ja kiersi Bonnin jälkeen vielä Bremenissä ja Bernissä. Alkuperäisessä projektissa mukana olleet down-ihmiset muodostivat yhteisessä merkittävässä kokemuksessaan tiiviin ryhmän, ja kiersivät näyttelyn mukana. Näyttelyyn liittyvä saksankielinen kirja on edelleen saatavilla.
Teksti: FT Leena Hannula ja Heidi Schaaf
FT Leena Hannula kirjoitti ylioppilaaksi Savonlinnan taidelukiosta vuonna 1976. Hän valmistui taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1981. Vuosina 1982–2000 Hannula toimi kuvataideopettajana Kotkassa, Vantaalla, Espoossa ja Kauniaisissa. Tämän jälkeen hän on toiminut vastaavana museolehtorina Kansallisgalleriassa, Sinebrychoffin taidemuseossa. Viime vuosina Hannula on toiminut useissa kehittämisprojekteissa taideasiantuntijana.
Comments are closed, but trackbacks and pingbacks are open.